Valmennusfilosofiani - ihminen suorituksen takana

Keskiviikko 2.9.2026 klo 10.57 - Tomi Sillanvuo

Olen saanut vuosien aikana olla mukana urheilussa aika monesta eri kulmasta. Seuratoiminnassa, johtamisessa, markkinoinnissa, urheilun kehittämisessä ja viime vuosina yhä enemmän myös psyykkisen valmennuksen parissa. Kaikista näistä on tarttunut mukaan erilaisia kokemuksia ja ajatuksia. Ja ehkä ennen kaikkea yksi havainto, joka on vuosien aikana vain vahvistunut.

Urheilussa on lopulta aina kyse ihmisestä. Tuloksista, suorituksista ja tavoitteista puhutaan paljon. Pitää juosta kovempaa, hypätä pidemmälle, voittaa seuraava peli tai päästä seuraavalle tasolle. Niin pitääkin. Tavoitteita tarvitaan ja kilpailu kuuluu urheiluun.

Mutta suorituksen takana on aina ihminen. Ihminen, jolla on hyvä päivä ja huonoja päiviä. Ihminen, joka välillä uskoo itseensä ja välillä ei. Ihminen, joka voi olla motivoitunut ja innostunut ja toisena päivänä miettiä, miksi tätä oikein tekee.

Mitä pidemmälle olen itse tässä työssä mennyt, sitä enemmän minua on alkanut kiinnostaa juuri tämä puoli.

Mitä urheilijalle tapahtuu silloin, kun asiat eivät menekään niin kuin pitäisi?

Kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan

Helposti valmennuksessa keskitytään siihen, mitä pitäisi tehdä, jotta onnistutaan. Harjoitellaan, suunnitellaan ja asetetaan tavoitteita. Katsotaan videoita ja käydään läpi suorituksia.

Mutta mitä tapahtuu silloin, kun suunnitelma ei toimi?

Entä kun kilpailu menee huonosti? Kun harjoittelu ei kulje? Kun toinen on parempi? Kun oma tekeminen alkaa epäilyttää? Näissä tilanteissa ihminen helposti kertoo itselleen kaikenlaista. “En minä osaa.” “Ei minusta ole tähän.” “Muut ovat parempia.” Tai sitten yritetään vain painaa kovempaa ja ajatella, ettei asiaa tarvitse sen enempää miettiä.

Joskus pitäisi kuitenkin pysähtyä. 
Mitä tässä oikeastaan tapahtuu? Mitä minä ajattelen? Mihin voin vaikuttaa ja mihin en?Näiden kysymysten äärellä psyykkinen valmennus on mielestäni parhaimmillaan. En ajattele, että valmentajan pitäisi antaa jokaiseen tilanteeseen valmis vastaus. Itse asiassa olen vähän varovainen sellaista ajatusta kohtaan. En usko, että yksi ihminen voi tietää toisen puolesta, mikä juuri hänelle toimii.

Minun tehtäväni on enemmänkin auttaa pysähtymään asian äärelle. Kysyä. Kuunnella. Välillä vähän haastaa. Ja ehkä tuoda mukaan joku näkökulma, jota ei itse siinä hetkessä huomannut.

Joskus hyvä kysymys voi olla paljon hyödyllisempi kuin valmis vastaus.

Itseohjautuvuus ei tarkoita sitä, että pitää pärjätä yksin

Itseohjautuvuudesta puhutaan paljon. Joskus minusta tuntuu, että sillä tarkoitetaan lähinnä sitä, että ihmisen pitäisi osata tehdä kaikki itse.

En ajattele niin.

Minulle itseohjautuvuus tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että ihminen oppii tuntemaan itseään. Miten minä toimin paineessa? Mikä minua motivoi? Mikä vie energiaa? Milloin olen parhaimmillani? Entä mitä tapahtuu silloin, kun olen väsynyt, pettynyt tai epävarma?

Kun näitä asioita oppii tunnistamaan, on myös helpompi vaikuttaa omaan toimintaan. Kaikkeen emme voi vaikuttaa. Se on ehkä yksi yksinkertaisimmista asioista sanoa ja samalla yksi vaikeimmista asioista hyväksyä.

Emme voi päättää, miten vastustaja pelaa. Emme voi päättää, millainen sää kilpailupäivänä on. Emme voi aina edes päättää, miltä meistä tuntuu. Mutta voimme opetella vaikuttamaan siihen, mitä teemme näissä tilanteissa. Siinä on mielestäni paljon itseohjautuvuuden ydintä. 

Mieltä voi harjoitella siinä missä muitakin taitoja

Ajattelen, että psyykkiset taidot ovat nimenomaan taitoja. Keskittymistä, ajatusten tunnistamista, palautumista, paineensietoa ja oman toiminnan säätelyä voi harjoitella.

Tämä on minusta hyvä uutinen.
Ei tarvitse ajatella, että “minä nyt vain olen tällainen”. Jos kilpailutilanteessa jännittää, se ei tarkoita, että olisi huono paineen alla. Jos epäonnistuminen jää pyörimään mieleen, ei se tarkoita, etteikö voisi oppia suhtautumaan siihen toisella tavalla. Toki jokainen ihminen on erilainen ja jokaisella on omat lähtökohtansa. Siksi en myöskään usko mihinkään yhteen valmiiseen malliin, joka toimii kaikille.

Mutta harjoitella voi.

Ja siinä on yksi asia, jota psyykkisessä valmennuksessa ehkä välillä unohtuu. Keskustelu on tärkeää, mutta keskustelun pitäisi johtaa myös johonkin. Johonkin pieneen kokeiluun, uuteen tapaan toimia tai ajatukseen, jota lähdetään testaamaan käytännössä.

Pelkkä oivallus ei vielä riitä.
Se pitää viedä mukaan arkeen.

Epäonnistuminen on edelleen epäonnistuminen

Epäonnistumisesta puhutaan nykyään paljon. Pitäisi oppia epäonnistumisista ja nähdä ne mahdollisuuksina.

Näinhän se on.

Mutta en silti halua väittää, että epäonnistuminen olisi aina jotenkin hieno asia. Ei se ole. Joskus se harmittaa ihan kunnolla. Ja saakin harmittaa.

Tärkeämpää on ehkä se, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Epäonnistuminen kertoo jostakin. Se voi kertoa siitä, että valmistautumisessa oli puutteita. Tai että toinen oli tällä kertaa parempi. Tai että jotain ei vain osattu vielä riittävän hyvin.

Mutta epäonnistuminen ei kerro sitä, kuka olet ihmisenä.

Tämä on asia, jonka toivoisin erityisesti nuorten urheilijoiden oppivan.

Huono peli ei tarkoita, että olet huono pelaaja. Huono kilpailu ei tarkoita, ettet voisi kehittyä. Yksi epäonnistuminen ei saa määrittää sitä, millaisena ihmisenä näet itsesi.

Seuraavana päivänä pitää kuitenkin taas mennä harjoituksiin.

Ja ehkä juuri siinä onkin koko asian ydin. Katsotaan, mitä tapahtui, otetaan siitä opit mukaan ja jatketaan.

Luottamus ennen kaikkea

Olen puhunut luottamuksesta ja vuorovaikutuksesta jo pitkään. Ne olivat mukana ajatuksissani jo opiskeluaikoina ja ovat edelleen mukana siinä, miten itse valmennusta ajattelen.

Miksi?

Koska ilman luottamusta on vaikea päästä kovin syvälle.

Jos urheilija ei uskalla sanoa, että nyt ei kulje, että pelottaa tai että ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, niin aika paljon jää valmennuksessa piiloon.

Valmentajan tehtävä ei ole olla se ihminen, jota pitää miellyttää. Eikä urheilijan tarvitse näyttää koko ajan, että kaikki on hyvin. Pitää pystyä puhumaan myös vaikeista asioista.

Luottamus ei kuitenkaan synny sillä, että sanotaan, että “meillä on hyvä luottamus”. Se syntyy teoista. Siitä, miten toinen ihminen kohdataan. Kuunnellaanko oikeasti? Pidetäänkö kiinni sovituista asioista? Voiko toiselle sanoa asioita suoraan ilman, että tarvitsee miettiä, mitä siitä seuraa?

Sama pätee mielestäni yhtä lailla urheiluun, johtamiseen kuin työyhteisöihin. Erityisesti nuorten kohdalla meidän aikuisten kannattaa välillä katsoa peiliin. Nuorten urheilussa tämä kaikki korostuu vielä enemmän.

Me aikuiset haluamme luonnollisesti auttaa. Vanhemmat, valmentajat, seuratoimijat ja muut taustajoukot haluavat nuorelle hyvää. Ongelma syntyy ehkä silloin, kun auttaminen menee liian pitkälle.

Joskus nuoren puolesta päätetään liikaa. Miten pitäisi harjoitella. Mitä pitäisi tehdä. Miten kilpailu meni. Mitä olisi pitänyt tehdä eri tavalla.

Entä jos välillä kysyttäisiin nuorelta itseltään?

“Mitä sinä ajattelet?”
“Millainen olo sinulle jäi?”
“Mitä tekisit ensi kerralla toisin?”

Nuoren pitäisi saada harjoitella myös ajattelemista ja päätöksentekoa. Ei pelkästään lajia.

Meidän aikuisten tehtävä on luoda turvalliset puitteet ja olla tukena. Kaikkea ei tarvitse ratkaista nuoren puolesta.

Hyvinvointi ja tavoitteellisuus voivat kulkea yhdessä

En myöskään ajattele, että hyvinvointi ja tavoitteellisuus olisivat vastakkaisia asioita.Urheilijalla saa olla kovat tavoitteet. Saa haluta voittaa. Saa haluta päästä pitkälle. Saa olla kunnianhimoinen.

Samalla pitäisi kuitenkin pystyä pitämään huolta itsestään.

Hyvinvointi ei tarkoita sitä, että kaikki olisi aina mukavaa tai helppoa. Urheiluun kuuluu välillä kovaa harjoittelua, pettymyksiä, epävarmuutta ja asioita, jotka eivät tunnu hyvältä.

Kysymys on ehkä enemmän siitä, pystyykö näitä asioita käsittelemään niin, etteivät ne vie ihmistä kokonaan mukanaan.

Minusta hyvä valmennus ei siis tarkoita vain parempaa suoritusta. Se tarkoittaa myös sitä, että ihminen oppii itsestään jotain matkan varrella.

Ja ehkä se oppi kantaa vielä paljon pidemmälle kuin seuraavaan kilpailuun.

Valmentajan tehtävä ei ole tehdä itseään tarpeelliseksi

Tämä on yksi asia, jota olen viime vuosina miettinyt aika paljon.

Hyvä valmentaja ei mielestäni rakenna tilannetta, jossa urheilija tarvitsee valmentajaa jokaisen asian ratkaisemiseen.

Päinvastoin.

Valmentajan pitäisi auttaa urheilijaa tulemaan vähitellen enemmän oman tekemisensä asiantuntijaksi. Tunnistamaan, mikä toimii ja mikä ei. Huomaamaan omat ajatuksensa ja reaktionsa. Tekemään päätöksiä.

Se ei tarkoita sitä, etteikö valmentajaa tarvittaisi. Totta kai tarvitaan. Itsekin tarvitsen ihmisiä ympärilleni, jotka haastavat ja auttavat minua näkemään asioita eri tavalla.

Mutta riippuvuus ja yhteistyö ovat eri asioita.

Parhaimmillaan valmentajan kanssa tehty työ näkyy siinä, että ihminen pystyy jonain päivänä toimimaan itsenäisemmin kuin ennen.

Oivallus on vasta alku

Ehkä tässä on myös yksi syy siihen, miksi pidän valmennuksesta.

Hyvä keskustelu voi avata jotain. Yksi kysymys voi saada ajattelemaan asioita uudella tavalla. Joskus ihminen sanoo ääneen jotain, minkä hän on ehkä jo pitkään tiennyt, mutta ei ole aikaisemmin pysähtynyt sen äärelle.

Se on hyvä hetki.

Mutta siihen ei pitäisi jäädä.

Mitä teet tämän jälkeen?

Mitä kokeilet seuraavissa harjoituksissa? Miten toimit seuraavassa kilpailussa? Miten huomaat, että olet mennyt eteenpäin? Muutos tapahtuu lopulta aika arkisissa asioissa. Toistoissa. Pienissä valinnoissa. Siinä, että seuraavalla kerralla toimii vähän eri tavalla kuin edellisellä.

Ei sen tarvitse olla sen suurempaa.

Miksi tätä työtä teen?

Kun mietin, mitä psyykkinen valmennus minulle tarkoittaa, palaan aika usein samaan ajatukseen.

Haluan auttaa ihmistä ymmärtämään itseään paremmin.

En siksi, että kaikesta pitäisi löytää jokin ongelma. Eikä siksi, että ihmisessä pitäisi aina olla jotain kehitettävää. Vaan siksi, että itseään paremmin tunteva ihminen pystyy yleensä myös tekemään parempia valintoja.

Minä en halua olla se valmentaja, joka kertoo, miten sinun pitää elää tai miten sinun pitää urheilla.

Haluan mieluummin olla se ihminen, jonka kanssa voi pysähtyä hetkeksi ja miettiä.

Miksi teen näin?
Voisinko tehdä tämän jotenkin toisin?
Mihin minä voin vaikuttaa?
Mikä minulle oikeasti on tärkeää?
Ja ehkä joskus myös sen vaikeimman kysymyksen äärelle:
Mitä minä itse haluan?

Jos valmennuksen jälkeen ihminen ymmärtää itseään vähän paremmin, löytää jonkin uuden näkökulman ja ottaa yhden pienen askeleen eteenpäin, ollaan mielestäni aika olennaisen asian äärellä.

Lopulta tässä ei ole kyse vain paremmasta suorituksesta.

Kyse on ihmisestä sen suorituksen takana.